viuh viuh!!

En ole pystynyt kirjoittamaan aikoihin. Olo on ollut kertakaikkiaan niin heikko, että edes muutaman rivin kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta suoritukselta. Olen jo toista viikkoa sairauslomalla pahoinvoinnin ja sen aiheuttaman ylivoimaisen väsymyksen vuoksi. Ensi viikolla aion pakottaa itseni töihin, jos vain jalat kantavat. Nyt pakottauduin kuitenkin koneen ääreen toisaalta todistaakseni, että olen hengissä, toisaalta kirjoittaakseni tästä päivästä.

Meillä oli tänään ensimmäinen kaupungin maksama ultraäänitutkimus. Lähdin neuvolaan kauhusta kankeana, varmana, että lapsi todettaisiin kuolleeksi, elinkelvottomaksi tai hullun hormonihiihtäjän mielikuvituksen tuotteeksi. En pelännyt Downin syndroomaa tai sydänvikaa vaan vakavaa rakenteellista puutetta kuten aivojen, selkärangan, sykkeen tai mahdollisesti koko sikiön puuttumista. Uskoin sikiön terveyteen yhtä lujasti, kuin Suomen euroviisuvoittoon tai hammaskeijuun.

Kädet hikoillen istuimme Siipan kanssa kalpeina odotushuoneessa ja odotimme, että nimemme karjaistaan ja saamme kutsun tuomiolle. Odotushuoneen televisiossa pauhasi tarpeettoman kovalla jokin suomifilmi ja kaikilla muilla odottajilla tuntui olevan paljon suurempi vatsa kuin minulla (jälkikäteen keksin, että odottelivat varmaan rakenneultraa). Vihdoin aukesi ovi ja meidät komennettiin sisään.

Hoitaja oli melko nuori ja hyvin mukava. Kyseli ensin kuulumiset ja käski sitten alaosattomaksi ja pöydälle makaamaan. Ensin ultrattiin vatsan päältä ja äkkiä näytölle ilmestyikin ihmistä muistuttava hahmo, jolla tuntui olevan kauhea kiire johonkin. Pienet jalat ja kädet huitoivat niin, että viuhke kävi. Viuh, viuh! Sikiön täydellisyys yllätti minut. Kaikki tarpeelliset osat löytyivät ja vielä kutakuinkin oikeilta paikoilta. Pieni sydän väpätti rinnassa ja kädet ja jalat viuhtoivat edes takaisin. Lapsesta tuli automaattisesti Viuhti, niin kova meno sillä tuntui olevan.

Viuhdin huitominen aiheutti hoitajalle kuitenkin haasteita. Välillä hoitaja joutui pomputtamaan vatsaa saadakseen Viuhtia kääntymään oikein päin, mutta Viuhtipa päättikin tehdä samantien voltin, joten kuvaamiseen meni melkoisesti aikaa, että kaikki tarvittavat mitat saatiin otettua. Niskaturvotus oli 1mm, kokonaisriskiluku 1:28000 ja pää-perä-mitta 46,9mm. Olemme ultrankin mukaan viikolla 11+4 ja lasketuksi ajaksi papereihin merkittiin 10.12.

Nyt olemme Siipan kanssa yhtä hymyä. Sisälläni on kuin onkin pieni ihme, joka kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä. Siippa lupasi hankkia sydänäänidopplerin, jotten enää joutuisi epäilemään Viuhdin kuntoa vaan voisin tarkistaa kaverin voinnin, kun siltä tuntuu.

Elossa ollaan, todistettavasti molemmat!

En ole aivan kadonnut, vaikkei minusta ole kuulunut aikoihin. Raskaus on yksinkertaisesti vienyt sen verran heikkoon kuntoon, etten ole pystynyt kirjoittamaan. Olen töiden jälkeen niin väsynyt, että meinaa tulla itku ja on pakko mennä heti nukkumaan. Yöuniksi ei riitä mikään alle kahdentoista tunnin, joka paikkaan sattuu, kaikki liikkuminen aiheuttaa huimausta ja viimeisimpänä, muttei missään nimessä vähäisimpänä tulee jatkuva kuvotus, johon ei auta mikään. Olo on niin voimaton, että Siippa on joutunut yksin vetovastuuseen koiran ja kodinhoidon suhteen. Tänään Siippa valitteli pahaa oloa ja epäilin jo hetken, että ukko on empatiaraskaana.

Reilu viikko sitten vuosin jonkin verran verta ja vasemmalla puolella tuntui viiltävää kipua, minkä vuoksi huolestuin alkion kunnosta. Soitin äitiysneuvolaan, josta neuvottiin lähtemään päivystykseen, jos vuoto ei lakkaa tai kivut voimistuvat. Seuraavana päivänä kivut alkoivat olla sietämättömät ja soitin Siipan hakemaan minut töistä sairaalaan. Sairaalassa olimme nelisen tuntia, ensin päivystävän yleislääkärin kopeloitavana, sitten veri- ja virtsakokeissa ja lopulta äitiyspolin lääkärin pakeilla. Välissä odotettiin ja odotettiin ja odotettiin. Lopulta äitiyspoliklinikalla löydettiin ultraamalla alkio ja munasarjassa sijaitseva kysta, joka oli aiheuttanut vuodon ja kivut.

Kävimme viime viikolla myös neuvolassa, missä perusmukava neuvolatäti totesi, että painoa on liikaa, mutta muuten arvot ovat oikein hyvät. Myös henkisiä arvoja kehuttiin, kun juteltiin päihteistä ja ruokavaliosta. Liikuntaa saisi harrastaa enemmänkin, mutta ei kuulemma ole suurta vahinkoa, vaikka reippailu pääsisi käyntiin vasta toisella kolmanneksella, kun en ole enää kuolemanväsynyt. Loppukuusta pääsemme taas katselemaan loisoliota ultrassa ja pääsemme neuvolalääkärin puheille

Vappuaattona kävimme kontrolliultrassa, jossa näimme jo selvästi isomman alkion ja värinää, joka gynekologin mukaan on syke. Tunteen voimakkuus yllätti minut. Kaikki on hyvin ja keskenmenon todennäköisyys on hyvin pieni, kun loisella on havaittu syke ja sen tiedetään olevan oikeassa paikassa. Siippakin on raskaudessa ihan uudella innolla mukana. Kertoi asian tuntuvan todellisemmalta nyt, kun on nähnyt elämää vatsan sisällä.

Tunteilua

Viikonloppu oli hieman ahdistava. Raskausoireet katosivat pariksi päiväksi ja olin jo varma, ettei tuolla mahassa ole ketään koskaan ollutkaan. Lisäksi meillä oli lauantaina vieraita, joista yhden mielestä oli sopivaa viihdyttää raskaana olevaa naista kertomalla tarinoita keskenmenoista, sikiön kuolemaan johtavista kehityshäiriöistä ja tutusta, joka synnytti kuolleen lapsen kahdeksannella kuulla. Tarinat saivat minut pois tolaltani enkä voi vieläkään ymmärtää, mitä kyseinen henkilö halusi tarinoillaan saavuttaa. Totesin myös, että humalaiset ovat melkoisen ärsyttäviä, kun oma drinkkivalikoima koostuu lähinnä limuista ja alkoholittomasta oluesta.

Tänään vanhat tutut raskausoireet ovat taas palanneet. Nukuin töiden jälkeen melkein kolmen tunnin päiväunet ja heräsin rintojen vihlomiseen. Ruoat maistuvat vierailta ja vatsaa nipistelee. Töistä tullessa tuli niin heikko olo, että menin lattialle makaamaan enkä päässyt enää ylös. Sovittiin Siipan kanssa, että taidan pitää jatkossa mukana välipaloja, etten pökerry töissä.

Soitin ruokiksella ajan varhaisultraan, jossa tarkistetaan, että loisella on kaikki kunnossa ja että se on oletetun kokoinen ja oikeassa paikassa. Sain ajan ensi tiistaille, jolloin Siippakin pääsee mukaan. Jos se nyt sitten uskoisi, että tuo mahassa elävä otus on totta ja tulossa. Mukava näyttää sitten kuvat vanhemmille, kun kerromme heille uutisen.

Illalla katsottiin elokuvaa, joka kertoi uskollisesta koirasta, joka odotti kuollutta omistajaansa asemalla lähes kymmenen vuoden ajan. Leffa ei ehkä ollut mikään vuoden kulttuuriteko, mutta sen aiheuttama reaktio oli näkemisen arvoinen. Itkin kuin vesiputous ja rutistelin vuorotellen miestä ja koiraa sylissäni. Kohtaus oli täysin hallitsematon ja Siipan ilme oli jokseenkin hämmentynyt. Elän yleensäkin voimakkaasti elokuvissa mukana, mutta tämän iltaisella parkumisella oli ehkä jotain tekemistä myös hormoneiden kanssa.

Kamala väsy ja sykkimistä

Nyt on jäänyt blogin kirjoittaminen monena päivänä väliin, koska olen ollut aivan kuolemaväsynyt. Muuten mukavan oireeton viikko (mitä nyt pissattaa jatkuvasti, pinna on kireällä ja rinnat ovat kasvaneet liiveistä ulos), mutta olen aivan naatti töiden jälkeen enkä meinaa päästä aamusella sängystä ylös. Koti on kuin kaatopaikka, koska en jaksa edes ajatella siivoamista kotiin päästyäni vaan suorastaan kaadun sänkyyn uupumuksesta. Töissä on vielä aikamoinen kiire ja jouduin olemaan koko viime viikonlopun töissä. Nyt alkaa olla voimat ihan lopussa, odotan viikonloppua jo kuin kuuta nousevaa.

Jos loisella on kaikki kunnossa, sillä on nyt jo syke. Tuntuu hurjalta, että vatsassani lyö jonkun sydän. Sykkeen kunniaksi olemme Siipan kanssa sopineet, että menemme joko ensi viikon lopulla tai sitä seuraavan viikon alussa varhaisultraan katsomaan, että loinen on paikoillaan ja voi hyvin. Kaiken energian se ainakin tuntuu imevän minusta, jos se on hyvä merkki. Siippa lupasi maksaa ultran lahjana meille (=minulle+loiselle).

Nyt kun olen raskaana tuntuu, että koko maailma polttaa ja juo. Ilmojen lämmittyä lähiseudun teinit pussikaljoittelevat pusikoissa ja melkein jokaisella vastaantuliijalla on tupakka kädessä. Omat juopotteluhalut ovat kadonneet täysin ja ilman tupakkaakin pärjään, mutta muiden ihmisten ryyppääminen ja tupakointi häiritsee minua. Jos minäkin kerran pärjään ilman päihteitä, mikä oikeus teillä on haista tupakalta ja viinalta. Hajuaistin parantuminen aiheuttaa muutenkin ärtymystä, koska kaikki hajut hiestä koirankakkaan tuntuvat voimakkaammilta ja hormonihirviön mielestä haisevat ihmiset ja asiat pitäisi poistaa maailmasta koska MINÄ olen raskaana.

Sukupuoliveikkailutkin ovat nyt alkaneet. Siippa puhuu lapsesta usein huomaamattaan poikana, kun minä taas olen varma, että sisälläni on tyttö. K:n kanssa on jo sovittu, että lapsemme menevät keskenään naimisiin, joten loisen täytynee olla tyttö, koska näin K:n ultrakuvassa tytöille kuulumattoman ulokkeen.

Hirveän surullisia uutisia

H. soitti tänään ja kertoi, että eilisessä varhaisultrassa ei oltu löydetty alkion sykettä ja alkio oli liian pieni ikäänsä nähden. Ilmeisesti pieni oli menehtynyt kohtuun noin kaksi viikkoa sitten. Suru H:n ja S:n puolesta on sanoinkuvaamattoman suuri samalla mieleen iski kauhu omassa vatsassa elelevän otuksen puolesta. Eihän meille voi käydä noin, eihän.

Keskenmeno on pelottava, iso mörkö, joka väijyy alati selän takana. Alkuraskaudesta tuijotetaan kalenterissa kahdentoista viikon kohdalla olevaa rastia, seuraavaksi odotetaan rakenneultraa, sitten aikaa, jolloin lapsi olisi teoriassa tarpeeksi vahva selvitäkseen syntymästä. Navan alla kasvava alkio on vielä niin mitättömän pieni solurykelmä, ettei sitä aina tunnu olevan edes olemassa, mutta ajatus pienen menettämisestä on niin musertava, etten pysty edes hengittämään. Tätäkö se äidinrakkaus on?

Muukalainen mahassani

Unikonsiemenen kokoinen (http://www.babycenter.com/slideshow-baby-size) loinen on ottanut vallan kehossani. Minulla on koko ajan nälkä ja jano ja vessassa joudun ravaamaan jatkuvasti. Vaikka nälkä olisi kuinka kurniva, minulla ei ole kuitenkaan aavistustakaan siitä, mitä tahtoisin syödä. Lähes kaikki ruoka-aineet herättävät vastenmielisyyttä joko ajatuksen tasolla tai käytännössä. Ongelma on vain se, että ne ruuat, jotka kuulostavat hyvältä, aiheuttavat lautaselle ehdittyään kuvotusta ja mielihalut vaihtuvat nopeammin, kuin jääkaapille ehdin.

Siippa on myös saanut sietää vaimoltaan uusia, raskaudentuomia piirteitä. Hetkittäin olen rauhallinen ja eteerinen, muutamaa minuuttia myöhemmin karjun raivosta ja turhautumisesta ja pian olenkin jo puhkeamassa kyyneliin. Alkiollakin on vahva tahto jo nuorella iällä. Jos en saa haluamaani heti, ilmoitan Siipalle, että tämä on nyt vauvan tahto. Tänäänkin vauvan oli saatava kotimatkalla Hesen ranskalaisia, joten ei muuta kuin vilkku päälle ja auto Hesburgerin pihaan.

Kotiin päästyäni käväisin koiran kanssa lenkillä ja köllähdin sohvalle. Ihan hitusen ramaisi ja päätinkin ottaa kolmen (3!) tunnin nokoset. Normaalisti olisin jo yöunien suhteen tuhoon tuomittu, mutta nyt en ole edes huolissani. Loinen ja sen mukanaantuomat hormonit syövät kaiken energian ja voisin nukkua vaikka kellon ympäri. Jos uni ei meinaa tulla silmään, riittää kun avaan TV:n ja sammahdan välittömästi.

Siippa ei ymmärrrä. Siippa on tyhmä. Tänäänkin kehtasi väittää, että loinen ei vielä tarvitse ranskalaisia, vaikka loinen ilmoitti minulle selvästi, että ranskiksia on saatava ja heti. Eilen Siippa yritti uskotella minulle, etteivät tissit vielä voi kasvaa, kun koko homma on vielä niin alussa, mutta kummasti rintaliivit ovat jo ihan liian pienet ja puristavat. Siippa meni myös sanomaan, ettei alkioon voi vielä kiintyä sen ollessa alle millin mittainen, mutta minä olen sen äiti ja parissa päivässä äitiys teki tehtävänsä. Tärkeintä nyt on pitää loisesta huolta ja saada se pidettyä mahassa vielä noin kahdeksan kuukauden ajan.

Viivailua!

Tein tänään digitaalisen raskaustestin, koska menetin hermoni viivojen tulkitsemiseen. (Olisiko tuo tuossa aivan haalea viiva, vai ehkä varjo, heijastus tai tahra silmälaseissa?, Missähän kohtaa sen viiva ihan tarkalleen pitäisi olla?)
Tein testin, mutten edes käsiäni ehtinyt pesemään, kun näyttöön ilmestyi teksti: raskaana. Kyllä, luitte aivan oikein R-A-S-K-A-A-N-A. Siippa näki näytöllä aivan saman kirjainyhdistelmän, jota on nyt tavailtu ainakin sataan otteeseen.

Joulukuussa (jos kaikki menee hyvin) meillä on lapsi. Äitienpäivänä kerromme vanhemmillemme ja kesäkuun alussa kavereille. Tiistaina pitää soittaa neuvolaan ja pyytää ohjeita, miten asiassa edetään. Reilun viikon päästä lapsen sydän alkaa sykkiä ja marraskuun alussa alkaa äitiysloma. Koko loppuvuosi on täynnä ihmeellisiä tapahtumia, joita en vielä hetki sitten osannut ajatellakaan.

Vatsaan sattuu ja rintoja vihloo, mutta istun idioottimainen virne huulillani. Toisaalta hetkittäin mieleen tulee huoli: osataanko me? Siippa suhtautuu tilanteeseen rauhallisesti. Ärsyttää ja itkettääkin vähän: miksei siitä tunnu samalta kuin minusta? Miksi sitä ei itketä?

Olen hämmentynyt, mutta onnellinen.