Tunteilua

Viikonloppu oli hieman ahdistava. Raskausoireet katosivat pariksi päiväksi ja olin jo varma, ettei tuolla mahassa ole ketään koskaan ollutkaan. Lisäksi meillä oli lauantaina vieraita, joista yhden mielestä oli sopivaa viihdyttää raskaana olevaa naista kertomalla tarinoita keskenmenoista, sikiön kuolemaan johtavista kehityshäiriöistä ja tutusta, joka synnytti kuolleen lapsen kahdeksannella kuulla. Tarinat saivat minut pois tolaltani enkä voi vieläkään ymmärtää, mitä kyseinen henkilö halusi tarinoillaan saavuttaa. Totesin myös, että humalaiset ovat melkoisen ärsyttäviä, kun oma drinkkivalikoima koostuu lähinnä limuista ja alkoholittomasta oluesta.

Tänään vanhat tutut raskausoireet ovat taas palanneet. Nukuin töiden jälkeen melkein kolmen tunnin päiväunet ja heräsin rintojen vihlomiseen. Ruoat maistuvat vierailta ja vatsaa nipistelee. Töistä tullessa tuli niin heikko olo, että menin lattialle makaamaan enkä päässyt enää ylös. Sovittiin Siipan kanssa, että taidan pitää jatkossa mukana välipaloja, etten pökerry töissä.

Soitin ruokiksella ajan varhaisultraan, jossa tarkistetaan, että loisella on kaikki kunnossa ja että se on oletetun kokoinen ja oikeassa paikassa. Sain ajan ensi tiistaille, jolloin Siippakin pääsee mukaan. Jos se nyt sitten uskoisi, että tuo mahassa elävä otus on totta ja tulossa. Mukava näyttää sitten kuvat vanhemmille, kun kerromme heille uutisen.

Illalla katsottiin elokuvaa, joka kertoi uskollisesta koirasta, joka odotti kuollutta omistajaansa asemalla lähes kymmenen vuoden ajan. Leffa ei ehkä ollut mikään vuoden kulttuuriteko, mutta sen aiheuttama reaktio oli näkemisen arvoinen. Itkin kuin vesiputous ja rutistelin vuorotellen miestä ja koiraa sylissäni. Kohtaus oli täysin hallitsematon ja Siipan ilme oli jokseenkin hämmentynyt. Elän yleensäkin voimakkaasti elokuvissa mukana, mutta tämän iltaisella parkumisella oli ehkä jotain tekemistä myös hormoneiden kanssa.

Kamala väsy ja sykkimistä

Nyt on jäänyt blogin kirjoittaminen monena päivänä väliin, koska olen ollut aivan kuolemaväsynyt. Muuten mukavan oireeton viikko (mitä nyt pissattaa jatkuvasti, pinna on kireällä ja rinnat ovat kasvaneet liiveistä ulos), mutta olen aivan naatti töiden jälkeen enkä meinaa päästä aamusella sängystä ylös. Koti on kuin kaatopaikka, koska en jaksa edes ajatella siivoamista kotiin päästyäni vaan suorastaan kaadun sänkyyn uupumuksesta. Töissä on vielä aikamoinen kiire ja jouduin olemaan koko viime viikonlopun töissä. Nyt alkaa olla voimat ihan lopussa, odotan viikonloppua jo kuin kuuta nousevaa.

Jos loisella on kaikki kunnossa, sillä on nyt jo syke. Tuntuu hurjalta, että vatsassani lyö jonkun sydän. Sykkeen kunniaksi olemme Siipan kanssa sopineet, että menemme joko ensi viikon lopulla tai sitä seuraavan viikon alussa varhaisultraan katsomaan, että loinen on paikoillaan ja voi hyvin. Kaiken energian se ainakin tuntuu imevän minusta, jos se on hyvä merkki. Siippa lupasi maksaa ultran lahjana meille (=minulle+loiselle).

Nyt kun olen raskaana tuntuu, että koko maailma polttaa ja juo. Ilmojen lämmittyä lähiseudun teinit pussikaljoittelevat pusikoissa ja melkein jokaisella vastaantuliijalla on tupakka kädessä. Omat juopotteluhalut ovat kadonneet täysin ja ilman tupakkaakin pärjään, mutta muiden ihmisten ryyppääminen ja tupakointi häiritsee minua. Jos minäkin kerran pärjään ilman päihteitä, mikä oikeus teillä on haista tupakalta ja viinalta. Hajuaistin parantuminen aiheuttaa muutenkin ärtymystä, koska kaikki hajut hiestä koirankakkaan tuntuvat voimakkaammilta ja hormonihirviön mielestä haisevat ihmiset ja asiat pitäisi poistaa maailmasta koska MINÄ olen raskaana.

Sukupuoliveikkailutkin ovat nyt alkaneet. Siippa puhuu lapsesta usein huomaamattaan poikana, kun minä taas olen varma, että sisälläni on tyttö. K:n kanssa on jo sovittu, että lapsemme menevät keskenään naimisiin, joten loisen täytynee olla tyttö, koska näin K:n ultrakuvassa tytöille kuulumattoman ulokkeen.

Hirveän surullisia uutisia

H. soitti tänään ja kertoi, että eilisessä varhaisultrassa ei oltu löydetty alkion sykettä ja alkio oli liian pieni ikäänsä nähden. Ilmeisesti pieni oli menehtynyt kohtuun noin kaksi viikkoa sitten. Suru H:n ja S:n puolesta on sanoinkuvaamattoman suuri samalla mieleen iski kauhu omassa vatsassa elelevän otuksen puolesta. Eihän meille voi käydä noin, eihän.

Keskenmeno on pelottava, iso mörkö, joka väijyy alati selän takana. Alkuraskaudesta tuijotetaan kalenterissa kahdentoista viikon kohdalla olevaa rastia, seuraavaksi odotetaan rakenneultraa, sitten aikaa, jolloin lapsi olisi teoriassa tarpeeksi vahva selvitäkseen syntymästä. Navan alla kasvava alkio on vielä niin mitättömän pieni solurykelmä, ettei sitä aina tunnu olevan edes olemassa, mutta ajatus pienen menettämisestä on niin musertava, etten pysty edes hengittämään. Tätäkö se äidinrakkaus on?

Muukalainen mahassani

Unikonsiemenen kokoinen (http://www.babycenter.com/slideshow-baby-size) loinen on ottanut vallan kehossani. Minulla on koko ajan nälkä ja jano ja vessassa joudun ravaamaan jatkuvasti. Vaikka nälkä olisi kuinka kurniva, minulla ei ole kuitenkaan aavistustakaan siitä, mitä tahtoisin syödä. Lähes kaikki ruoka-aineet herättävät vastenmielisyyttä joko ajatuksen tasolla tai käytännössä. Ongelma on vain se, että ne ruuat, jotka kuulostavat hyvältä, aiheuttavat lautaselle ehdittyään kuvotusta ja mielihalut vaihtuvat nopeammin, kuin jääkaapille ehdin.

Siippa on myös saanut sietää vaimoltaan uusia, raskaudentuomia piirteitä. Hetkittäin olen rauhallinen ja eteerinen, muutamaa minuuttia myöhemmin karjun raivosta ja turhautumisesta ja pian olenkin jo puhkeamassa kyyneliin. Alkiollakin on vahva tahto jo nuorella iällä. Jos en saa haluamaani heti, ilmoitan Siipalle, että tämä on nyt vauvan tahto. Tänäänkin vauvan oli saatava kotimatkalla Hesen ranskalaisia, joten ei muuta kuin vilkku päälle ja auto Hesburgerin pihaan.

Kotiin päästyäni käväisin koiran kanssa lenkillä ja köllähdin sohvalle. Ihan hitusen ramaisi ja päätinkin ottaa kolmen (3!) tunnin nokoset. Normaalisti olisin jo yöunien suhteen tuhoon tuomittu, mutta nyt en ole edes huolissani. Loinen ja sen mukanaantuomat hormonit syövät kaiken energian ja voisin nukkua vaikka kellon ympäri. Jos uni ei meinaa tulla silmään, riittää kun avaan TV:n ja sammahdan välittömästi.

Siippa ei ymmärrrä. Siippa on tyhmä. Tänäänkin kehtasi väittää, että loinen ei vielä tarvitse ranskalaisia, vaikka loinen ilmoitti minulle selvästi, että ranskiksia on saatava ja heti. Eilen Siippa yritti uskotella minulle, etteivät tissit vielä voi kasvaa, kun koko homma on vielä niin alussa, mutta kummasti rintaliivit ovat jo ihan liian pienet ja puristavat. Siippa meni myös sanomaan, ettei alkioon voi vielä kiintyä sen ollessa alle millin mittainen, mutta minä olen sen äiti ja parissa päivässä äitiys teki tehtävänsä. Tärkeintä nyt on pitää loisesta huolta ja saada se pidettyä mahassa vielä noin kahdeksan kuukauden ajan.

Viivailua!

Tein tänään digitaalisen raskaustestin, koska menetin hermoni viivojen tulkitsemiseen. (Olisiko tuo tuossa aivan haalea viiva, vai ehkä varjo, heijastus tai tahra silmälaseissa?, Missähän kohtaa sen viiva ihan tarkalleen pitäisi olla?)
Tein testin, mutten edes käsiäni ehtinyt pesemään, kun näyttöön ilmestyi teksti: raskaana. Kyllä, luitte aivan oikein R-A-S-K-A-A-N-A. Siippa näki näytöllä aivan saman kirjainyhdistelmän, jota on nyt tavailtu ainakin sataan otteeseen.

Joulukuussa (jos kaikki menee hyvin) meillä on lapsi. Äitienpäivänä kerromme vanhemmillemme ja kesäkuun alussa kavereille. Tiistaina pitää soittaa neuvolaan ja pyytää ohjeita, miten asiassa edetään. Reilun viikon päästä lapsen sydän alkaa sykkiä ja marraskuun alussa alkaa äitiysloma. Koko loppuvuosi on täynnä ihmeellisiä tapahtumia, joita en vielä hetki sitten osannut ajatellakaan.

Vatsaan sattuu ja rintoja vihloo, mutta istun idioottimainen virne huulillani. Toisaalta hetkittäin mieleen tulee huoli: osataanko me? Siippa suhtautuu tilanteeseen rauhallisesti. Ärsyttää ja itkettääkin vähän: miksei siitä tunnu samalta kuin minusta? Miksi sitä ei itketä?

Olen hämmentynyt, mutta onnellinen.