H. soitti tänään ja kertoi, että eilisessä varhaisultrassa ei oltu löydetty alkion sykettä ja alkio oli liian pieni ikäänsä nähden. Ilmeisesti pieni oli menehtynyt kohtuun noin kaksi viikkoa sitten. Suru H:n ja S:n puolesta on sanoinkuvaamattoman suuri samalla mieleen iski kauhu omassa vatsassa elelevän otuksen puolesta. Eihän meille voi käydä noin, eihän.
Keskenmeno on pelottava, iso mörkö, joka väijyy alati selän takana. Alkuraskaudesta tuijotetaan kalenterissa kahdentoista viikon kohdalla olevaa rastia, seuraavaksi odotetaan rakenneultraa, sitten aikaa, jolloin lapsi olisi teoriassa tarpeeksi vahva selvitäkseen syntymästä. Navan alla kasvava alkio on vielä niin mitättömän pieni solurykelmä, ettei sitä aina tunnu olevan edes olemassa, mutta ajatus pienen menettämisestä on niin musertava, etten pysty edes hengittämään. Tätäkö se äidinrakkaus on?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti