Tunteilua

Viikonloppu oli hieman ahdistava. Raskausoireet katosivat pariksi päiväksi ja olin jo varma, ettei tuolla mahassa ole ketään koskaan ollutkaan. Lisäksi meillä oli lauantaina vieraita, joista yhden mielestä oli sopivaa viihdyttää raskaana olevaa naista kertomalla tarinoita keskenmenoista, sikiön kuolemaan johtavista kehityshäiriöistä ja tutusta, joka synnytti kuolleen lapsen kahdeksannella kuulla. Tarinat saivat minut pois tolaltani enkä voi vieläkään ymmärtää, mitä kyseinen henkilö halusi tarinoillaan saavuttaa. Totesin myös, että humalaiset ovat melkoisen ärsyttäviä, kun oma drinkkivalikoima koostuu lähinnä limuista ja alkoholittomasta oluesta.

Tänään vanhat tutut raskausoireet ovat taas palanneet. Nukuin töiden jälkeen melkein kolmen tunnin päiväunet ja heräsin rintojen vihlomiseen. Ruoat maistuvat vierailta ja vatsaa nipistelee. Töistä tullessa tuli niin heikko olo, että menin lattialle makaamaan enkä päässyt enää ylös. Sovittiin Siipan kanssa, että taidan pitää jatkossa mukana välipaloja, etten pökerry töissä.

Soitin ruokiksella ajan varhaisultraan, jossa tarkistetaan, että loisella on kaikki kunnossa ja että se on oletetun kokoinen ja oikeassa paikassa. Sain ajan ensi tiistaille, jolloin Siippakin pääsee mukaan. Jos se nyt sitten uskoisi, että tuo mahassa elävä otus on totta ja tulossa. Mukava näyttää sitten kuvat vanhemmille, kun kerromme heille uutisen.

Illalla katsottiin elokuvaa, joka kertoi uskollisesta koirasta, joka odotti kuollutta omistajaansa asemalla lähes kymmenen vuoden ajan. Leffa ei ehkä ollut mikään vuoden kulttuuriteko, mutta sen aiheuttama reaktio oli näkemisen arvoinen. Itkin kuin vesiputous ja rutistelin vuorotellen miestä ja koiraa sylissäni. Kohtaus oli täysin hallitsematon ja Siipan ilme oli jokseenkin hämmentynyt. Elän yleensäkin voimakkaasti elokuvissa mukana, mutta tämän iltaisella parkumisella oli ehkä jotain tekemistä myös hormoneiden kanssa.