En ole pystynyt kirjoittamaan aikoihin. Olo on ollut kertakaikkiaan niin heikko, että edes muutaman rivin kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta suoritukselta. Olen jo toista viikkoa sairauslomalla pahoinvoinnin ja sen aiheuttaman ylivoimaisen väsymyksen vuoksi. Ensi viikolla aion pakottaa itseni töihin, jos vain jalat kantavat. Nyt pakottauduin kuitenkin koneen ääreen toisaalta todistaakseni, että olen hengissä, toisaalta kirjoittaakseni tästä päivästä.
Meillä oli tänään ensimmäinen kaupungin maksama ultraäänitutkimus. Lähdin neuvolaan kauhusta kankeana, varmana, että lapsi todettaisiin kuolleeksi, elinkelvottomaksi tai hullun hormonihiihtäjän mielikuvituksen tuotteeksi. En pelännyt Downin syndroomaa tai sydänvikaa vaan vakavaa rakenteellista puutetta kuten aivojen, selkärangan, sykkeen tai mahdollisesti koko sikiön puuttumista. Uskoin sikiön terveyteen yhtä lujasti, kuin Suomen euroviisuvoittoon tai hammaskeijuun.
Kädet hikoillen istuimme Siipan kanssa kalpeina odotushuoneessa ja odotimme, että nimemme karjaistaan ja saamme kutsun tuomiolle. Odotushuoneen televisiossa pauhasi tarpeettoman kovalla jokin suomifilmi ja kaikilla muilla odottajilla tuntui olevan paljon suurempi vatsa kuin minulla (jälkikäteen keksin, että odottelivat varmaan rakenneultraa). Vihdoin aukesi ovi ja meidät komennettiin sisään.
Hoitaja oli melko nuori ja hyvin mukava. Kyseli ensin kuulumiset ja käski sitten alaosattomaksi ja pöydälle makaamaan. Ensin ultrattiin vatsan päältä ja äkkiä näytölle ilmestyikin ihmistä muistuttava hahmo, jolla tuntui olevan kauhea kiire johonkin. Pienet jalat ja kädet huitoivat niin, että viuhke kävi. Viuh, viuh! Sikiön täydellisyys yllätti minut. Kaikki tarpeelliset osat löytyivät ja vielä kutakuinkin oikeilta paikoilta. Pieni sydän väpätti rinnassa ja kädet ja jalat viuhtoivat edes takaisin. Lapsesta tuli automaattisesti Viuhti, niin kova meno sillä tuntui olevan.
Viuhdin huitominen aiheutti hoitajalle kuitenkin haasteita. Välillä hoitaja joutui pomputtamaan vatsaa saadakseen Viuhtia kääntymään oikein päin, mutta Viuhtipa päättikin tehdä samantien voltin, joten kuvaamiseen meni melkoisesti aikaa, että kaikki tarvittavat mitat saatiin otettua. Niskaturvotus oli 1mm, kokonaisriskiluku 1:28000 ja pää-perä-mitta 46,9mm. Olemme ultrankin mukaan viikolla 11+4 ja lasketuksi ajaksi papereihin merkittiin 10.12.
Nyt olemme Siipan kanssa yhtä hymyä. Sisälläni on kuin onkin pieni ihme, joka kasvaa ja vahvistuu päivä päivältä. Siippa lupasi hankkia sydänäänidopplerin, jotten enää joutuisi epäilemään Viuhdin kuntoa vaan voisin tarkistaa kaverin voinnin, kun siltä tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti